I don't want to die, I sometimes wish I'd never been born at all

Tämä lähtisi huomenna Tampereelle, maanantaina sitten takaisin kotiin jolloin kirjoittelen tänne seuraavan kerran. Torstai on sujunut oikein hyvin, ihan suunnitelmien mukaisesti ja nyt on polvi kipeänä sen merkiksi. Tiistaina pitäisi taas ''uskaltautua'' puntarille, sitä odotellessa... Mukavaa viikonloppua kaikille, nauttikaapas lumesta - sitä nimittäin riittää :)

Nobody said it was easy, no one ever said it would be this hard

http://www.telegraph.co.uk/health/dietandfitness/8990122/Dukan-Diet-founder-says-students-should-be-graded-on-their-weight.html

''Mr Dukan suggests that students in their last two years of high school be awarded extra marks if they manage to maintain an acceptable Body Mass Index (BMI)'' 
Ainakin omalla kohdalla täytyy sanoa, että jos joku olisi vielä erikseen tullut jauhamaan muutama vuosi taaksepäin siitä, kuinka tärkeää on säilyttää normaali (hyväksyttävä) BMI, kuinka pitäisi syödä tai tyrkyttänyt terveystietoa niin että se tulisi jo korvista ulos, olisin varmasti joutunut ikuisuuksiksi hullujenhuoneelle. Tottahan toki on tärkeää että ihminen on terve, ja yleensä terveyteen kuuluu ns. normaalin rajoissa oleva BMI. Mutta jos aiheesta tehdään tällainen show... voiko suhde omaan kehoon ja ruokaan kehittyä ihan normaaliksi kun siitä tehdään melkeinpä kilpailua?

''This will not change anything for those who do not need to lose weight. For the others, it will motivate them."
Pakko sanoa että olen osittain eri mieltä juurikin tämän oman taustan ja kokemusten takia. Enhän itsekään suunnitellut sairastuvani anoreksiaan, vaan kaikki alkoi siitä, että eräs kaverini ei käynyt koskaan syömässä koulussa (ja kahdeksannen luokan alussa päätin itsekin lopettaa siellä käymisen) sekä siitä, että ystäväporukkamme puhui aika innokkaasti laihduttamisesta ja useat kävivät kaiken maailman pumpeissa ja spinningeissä parhaimmillaan kahdella tai kolmella tunnilla peräkkäin yhden illan aikana. Kävin itsekin niissä muutamia kertoja, mutta en oikein pitänyt siitä vaan päätin ruveta lenkkeilemään itsekseni, lopetin kaiken ''turhan'' syömisen ja pienensin annoskokoja pikku hiljaa. En koskaan edes ajatellut olevani mitenkään lihava,  mutta pikku hiljaa kun paino alkoi putoamaan, aloin nähdä peilissä jonkun toisen; Olin lihava, vaikka olin juuri laihtunut 5 kiloa. Oravanpyörä jatkoi pyörimistään, enkä usko että kaikkien pää kestäisi tuollaisia ''motivaattoreita'', joita herra Terveys on ehdottamassa.

Pierre Dukanin edustamaan ruokavalioon kuuluu paljon proteiinia, ja voin vain arvailla, että hiilihydraatit on karsittu aikalailla minimiin... Miksi ihmiset pelkäävät niitä? Ei hiilihydraatit yksinään lihota jos ruokavalio on tasapainoinen, jos niitä sen sijaan vetää kuin viimeistä päivää niin ei ole ihme että paino nousee ja turvottaa. Olen aina vihannut sitä ns. lautasmallia tai mikäihme ruokapyramidi se onkaan, mutta täytyy sanoa että on siinä jotain perää... Eikä sitä tietenkään täydy noudattaa millintarkasti, vaan soveltaa itselleen sopivaksi.

Kaikkihan me olemme erilaisia ja kehomme toimivat yllättävän erilailla. Olikohan esimerkiksi 70-luvulla (kyllä, tykkään vertailla nykyaikaa menneisiin vaikken ole silloin edes elänyt) samalla tavalla ylipainoa kuin nyt? Tai sitä aikaisemmilla vuosikymmenillä? Ihmiset olivat varmasti aktiivisempia, kun ei ollut tietokonetta jonka eteen unohtua tunneiksi eikä läheskään kaikilla ollut autoa jolla kulkea kauppareissut.
Jos lapsesta asti opetetaan siihen, että kaikkea saa syödä KOHTUUDELLA, karkkia ym hyvää silloin tällöin, eikä tehdä ruoasta liian suurta numeroa ja elämän tarkoitusta - hyvän itsetunnonkin voi oppia, ei se ole aina synnynnäinen osa ihmistä. Joistakin asioista kannattaa vaan olla välittämättä ja antaa niiden mennä ''toisesta korvasta sisään, toisesta ulos''. :)

Kuin eilinen, osa 1

Ajattelin kirjoittaa nyt vähän vanhemmista asioista; aloittaen syksystä 2008.

Olin pitkin kulunutta vuotta jo käynyt terapiassa (tai miksikä sitä kutsuisi) anoreksian takia, verikokeissa, sekä aina silloin tällöin ravitsemusterapeutilla tai lääkärin puheilla. Yläaste loppui aikaisemmin keväällä ja koko kesä meni kuin sumussa omassa pienessä maailmassani - liikuntaa, ruokailujen välttelyä, lisää liikuntaa ja ahdistusta. 

Toisinaan todella nautin liikkumisesta, kävin koiran kanssa pitkillä kävelyillä, yksin juoksemassa tai pyöräilemässä. Jotain oli aina pakko tehdä. Joka ikinen aamu herätessäni mietin minkälainen päivä tänään on edessä; samanlainen kuin eilenkin. Samanlainen kuin joka ikinen päivä. Ensin vaa'alle, mikäli se näytti pienempää lukua kuin edellisenä päivänä, tulisi päivästä siedettävä. Jos luku oli suurempi kuin aiemmin, laitoin itseni entistä kovempaan rääkkiin. 

Tuohon aikaan kotona äitini vahti tarkasti syömisiäni, mistä huolimatta harrastin ruoan piilottelua ja söin aina vähemmän kuin pitäisi. 8. ja 9. luokalla en käynyt kertaakaan koulussa syömässä, mistä johtuen kuljin tunnista toiseen kuin zombi... typerää näin jälkeenpäin ajatellen, mutten silloin asiaa järjellä ajatellutkaan. 

Uusi koulu alkoi elokuussa, ja tunsin olevani aivan lopussa. Joka päivä kuitenkin kävin koulussa, yritin parhaani mukaan opiskella (ja pysyä hereillä tunneilla), ja yhä edelleen välttelin syömistä kuin ruttoa; koulun ruokalaan en astunut kertaakaan. 

Niin vahvat ja koskettavat sanat...

Syömishäiriökeskuksessa tilastani huolestuttiin; en vieläkään ole varma kuka minulle kirjoitti lähetteen Töölöön tapaamaan syömishäiriöihin erikoistunutta lääkäriä.

Lokakuun puoliväli 2008;

Aamu alkoi normaalisti; menisin äidin kanssa Helsinkiin ensin tapaamaan tätä erikoislääkäriä, minkä jälkeen minulla olisi keskustassa 45 minuuttia aikaa terapiatädin kanssa. Jouduin odottamaan herra tohtoria hyvän tovin, kunnes pääsin hänen puheilleen; hän kysyi ne tavalliset kysymykset ja minä vastasin aivan kuten ennenkin; hyvin on mennyt, syömiset on ok, paino nousee pikku hiljaa... Pelottavin hetki toistaiseksi oli astua puntarille ja nähdä ne kammottavat luvut; 39,6 kg. 

Osa minusta oli helpottunut nähdessään sen, kun taas osa tiesi että se on menoa nyt. Sain mennä odotushuoneeseen istumaan kun lääkäri lähti hoitamaan joitain asioita (joista en silloin tiennyt mitään) ja tämä olikin lähes tunnin kateissa. Tapasin tällä välillä toisen lääkärin, sekä sairaanhoitajan. He sanoivat että osastopaikka olisi vapautumassa noin viikon kuluttua, ottaisinko sen vastaan. Ensireaktioni oli että en todellakaan! En tarvitse kenenkään apua, en ole edes sairas, varmasti on monia jotka ovat paljon huonommassa kunnossa. Tarkempaa keskustelua en muista, mutta pääsin taas odotushuoneeseen hetkeksi odottelemaan lääkärin palaamista. 

Hämärät muistikuvat lääkärin sanoista ovat, että tulisin joutumaan osastolle. Hän kyseli että enkö tosiaan halua ottaa tuota vapautuvaa paikkaa vastaan, ja itse pysyin päätöksessäni. Sitten herra tohtori pudotti pienen pommin; joutuisin suljetulle osastolle koska en vapaaehtoisesti suostu ottamaan paikkaa vastaan, eikä tilanne voi jatkua näin. En tainnut ihan ymmärtää mitä se tarkoitti, kunnes lääkärin poistuttua menin äitini kanssa sairaanhoitajan toimistoon. Hän soitti ambulanssin (koska protokollan mukaan äitini ei saisi viedä minua osastolle, vaikka se sijaitsi n. kilometrin päässä...) ja sitä odotellessa kaikki iski vasten kasvoja; aloin hysteerisesti itkemään, menin huoneen nurkkaan ja sanoin (noh, melkein huusin) etten lähde mihinkään. Muistan ikuisesti kuinka anelin äitiä viemään minut kotiin, että kyllä minä nyt muutan tapani, tulen terveeksi ja lopetan tämän. Äiti yritti lohduttaa minua (itsekin kyyneleet silmissä) mutta joutui toteamaan ettei hän voi viedä minua kotiin sillä joudun hoitoon omaa tahtoani vastaan lääkärin määräyksestä. Olin vähällä repiä verhot alas kyseisestä toimistosta (jälkeenpäin ajatellen toivon, että olisin vetäissyt ne maan tasalle... olisi siinäkin ollut niille rupateltavaa). 

Pian ambulanssi saapui pihalle ja minä kävelin itkuisena sisälle äidin lähtiessä kotia kohti. Hän palaisi illalla takaisin tavaroideni kanssa, enkä enää tässä vaiheessa tuntenut mitään; en surua, pettymystä, en pelkoa. Olin niin väsynyt, etten pystynyt ajattelemaan enää mitään.

''I'm debating on leaving this world this evening
even my girls can see I'm grieving,
I try and hide it but I can't
why do I act like I'm all high and mighty
When inside I'm dying
I'm finally realizing I need help
can't do it myself, too weak, two weeks I've been having ups and downs
going through peaks and valleys, dilly dallying around with the idea of ending this shit right here
I'm hating my reflection; I walk around the house trying to fight the mirrors
I can't stand what I look like, yeah, I look fat - but what do I care? I give a fuck...''

Levottomat jalat

Nyt on vielä keskiviikko, kello lähestyy yhtätoista. Kuitenkin mielessä pyörii jo huominen päivä, ja tällä kertaa erityisesti tuo juokseminen... Tässä viimeisten neljän vuoden aikana olen sitä harrastanut enemmän tai vähemmän ja nyt on into kyseiseen hommaan palaamassa. Jotta tämä energia ei menisi hukkaan, päätin mennä huomenna kaksi kertaa juoksemaan (no, aluksi se on kuitenkin sellaista kevyttä hölkkäilyä + on jäistä ja kylmää... tekosyitä?). Tykkään mennä yhden tietyn vakireitin, joka on noin 5 km pitkä. Eli sitä tietä höylään huomenna muutamaan otteeseen; ensimmäisen kerran yhdeksältä aamulla ja toisen kerran yhdeltä. Harmi että mp3 on karkuteillä, enkä voi kuunnella mitään musiikkia... mutta kuuntelenpa sitten talvisen luonnon kauniita ääniä.

Jos se mp3 olisi jossain lähettyvillä niin kuuntelisin tätä biisiä... tahdittaisi mukavasti juoksua.

Tämän jälkeen vuorossa on siivoamista, lukemista ja pyykkien pesua. Illemmalla on 3 tuntia koulua, minkä jälkeen täytyy pakata laukku perjantaita varten; suuntana Tampere, kuten viime viikonloppunakin. Olen aivan ihastunut tuohon kaupunkiin, se on juuri sopivan kokoinen ja palveluja ynnä muuta tarjontaa on laajasti. Tamperetta enemmän olen ihastunut, eipäs kun rakastunut erääseen siellä asuvaan ihmiseen. Harmi että tätä välimatkaa on parisataa kilometriä, eikä voida nähdä tämän useammin - ainakaan vielä! Kesällä ja siitä eteenpäin asiat saattavat olla muuttuneet todella paljon ja vieläpä parempaan suuntaan, mikäli suunnitelmat pitävät ja kaikki sujuu hyvin. Kesää odotellessa... ja huomista.

Minulla on ikävä

Ensimmäinen kirjoitus tänne. Varmaan pitäisi jotain itsestäänkin sanoa edes ohimennen, eikä vaan suoraan hypätä itse asiaan. Ehkä ne molemmat voi hoitaa samanaikaisesti.

Ulkona on tooosi paljon lunta, eikä pakkastakaan ole kuin muutama hassu aste. Olen koko aamun pyörinyt huoneessani ja mietiskellyt syntyjä syviä, omaa elämää ja tulevaisuutta. Ja vähän menneisyyttäkin.

Mietin mitä kaikkea vuosien varrella onkaan tapahtunut, kaikki pienet asiat ovat vaikuttaneet siihen kuka olen tällä hetkellä, enkä mitään vaihtaisi pois vaikka toisinaan toivoinkin vain katoavani. 

Aion hakea kevään yhteishaussa merkonomi-koulutukseen, toivottavasti pisteet riittävät... Laskin että ainakin viime vuonna olisin päässyt, mutta sitähän ei koskaan tiedä jos taso on vuodessa noussut ja tänä vuonna jään rannalle nyyhkimään. Toinen vaihtoehto onkin englanninkielinen merkonomi-koulutus johon ei haeta yhteishaun kautta, vaan siihen on oma hakuaikansa. 

Muuttokin olisi edessä kesän korvilla; vihdoinkin, yli 19 vuoden jälkeen maisemanvaihdos on tosiaankin enemmän kuin tervetullut! Kesätöiden metsästyskausi on aluillaan ja olisihan se mukava löytää hieman vakituisempikin pesti. Ylioppilaskirjoitukset alkavat hieman yli kolmen viikon päästä äidinkielen tekstitaidon kokeella, kuinka ihanaa... No, ei siitä mitään stressiä. Sitten on vielä englannin ja ruotsin kuuntelukokeet ennen kuin on taas pieni tauko seuraaviin koitoksiin. 

Viime päivinä kaikki on tuntunut helpolta; tulevaisuus vaikuttaa oikein hyvältä, olen kerrankin varma päätöksistäni enkä tapani mukaan jahkaile tai vello epävarmuuden tunteessa. Ei, sillä nyt tiedän mitä haluan, uskon, että pärjään. Eikä sitä aivan yksin tarvitse pärjätä, tukea löytyy kun vaan antaa sille mahdollisuuden. Joskus kuitenkin tuntuu etten pysty huolehtimaan itsestäni, pienimmät ja helpoimmat toimet tuntuvat ylivoimaisilta suorittaa, ja vaikka tiedänkin mikä olisi oikein, teen kuitenkin väärän valinnan. Toisia on helppo neuvoa, mutta kun itse täytyisi toimia omien ohjeidensa mukaisesti, niin siitä ei meinaa tulla mitään...

Joka päivä on taistelua omaa itseään vastaan, teenkö näin vai teenkö noin? Aikaisemmat olotilat ottavat toisinaan vallan, mutten aio antaa pikkusormea sille helvetille enää. En halua enää ikinä elää niissä kahleissa, joita omaksi mieleksikin kutsutaan. 

Viime kuukausina olen (onnekseni) omaksunut uuden asenteen; mikään ei ole ylitsepääsemätöntä, en jaksa stressata kaikista asioista, asiat kyllä hoituvat ajan kanssa, mihinkään ei ole suunnaton kiire (vaikka yleensä suosin jahkailemattomuutta- miksi odottaa jos on varma jostakin?) ja annan itselleni aikaa sekä hoidan terveyttäni. Se on tärkeää. Aiemmin tuli sen verran kovalla kädellä leikittyä sillä, että hyvä jos keho siitä ikinä toipuu täysin. Nyt kuuntelen itseäni, kuuntelen ympäristöä. Katse tulevaisuuteen, siellä odottaa kaikkea kaunista. Pakko uskoa, ja tehdä asioita sen toteutumisen puolesta. Elämä on tässä ja nyt. Ei se odota, mutta se antaa kuitenkin tarpeeksi aikaa selviytyä.

Rakastan tämän kappaleen sanoitusta...