Olin pitkin kulunutta vuotta jo käynyt terapiassa (tai miksikä sitä kutsuisi) anoreksian takia, verikokeissa, sekä aina silloin tällöin ravitsemusterapeutilla tai lääkärin puheilla. Yläaste loppui aikaisemmin keväällä ja koko kesä meni kuin sumussa omassa pienessä maailmassani - liikuntaa, ruokailujen välttelyä, lisää liikuntaa ja ahdistusta.
Toisinaan todella nautin liikkumisesta, kävin koiran kanssa pitkillä kävelyillä, yksin juoksemassa tai pyöräilemässä. Jotain oli aina pakko tehdä. Joka ikinen aamu herätessäni mietin minkälainen päivä tänään on edessä; samanlainen kuin eilenkin. Samanlainen kuin joka ikinen päivä. Ensin vaa'alle, mikäli se näytti pienempää lukua kuin edellisenä päivänä, tulisi päivästä siedettävä. Jos luku oli suurempi kuin aiemmin, laitoin itseni entistä kovempaan rääkkiin.
Tuohon aikaan kotona äitini vahti tarkasti syömisiäni, mistä huolimatta harrastin ruoan piilottelua ja söin aina vähemmän kuin pitäisi. 8. ja 9. luokalla en käynyt kertaakaan koulussa syömässä, mistä johtuen kuljin tunnista toiseen kuin zombi... typerää näin jälkeenpäin ajatellen, mutten silloin asiaa järjellä ajatellutkaan.
Uusi koulu alkoi elokuussa, ja tunsin olevani aivan lopussa. Joka päivä kuitenkin kävin koulussa, yritin parhaani mukaan opiskella (ja pysyä hereillä tunneilla), ja yhä edelleen välttelin syömistä kuin ruttoa; koulun ruokalaan en astunut kertaakaan.
Niin vahvat ja koskettavat sanat...
Syömishäiriökeskuksessa tilastani huolestuttiin; en vieläkään ole varma kuka minulle kirjoitti lähetteen Töölöön tapaamaan syömishäiriöihin erikoistunutta lääkäriä.
Lokakuun puoliväli 2008;
Aamu alkoi normaalisti; menisin äidin kanssa Helsinkiin ensin tapaamaan tätä erikoislääkäriä, minkä jälkeen minulla olisi keskustassa 45 minuuttia aikaa terapiatädin kanssa. Jouduin odottamaan herra tohtoria hyvän tovin, kunnes pääsin hänen puheilleen; hän kysyi ne tavalliset kysymykset ja minä vastasin aivan kuten ennenkin; hyvin on mennyt, syömiset on ok, paino nousee pikku hiljaa... Pelottavin hetki toistaiseksi oli astua puntarille ja nähdä ne kammottavat luvut; 39,6 kg.
Osa minusta oli helpottunut nähdessään sen, kun taas osa tiesi että se on menoa nyt. Sain mennä odotushuoneeseen istumaan kun lääkäri lähti hoitamaan joitain asioita (joista en silloin tiennyt mitään) ja tämä olikin lähes tunnin kateissa. Tapasin tällä välillä toisen lääkärin, sekä sairaanhoitajan. He sanoivat että osastopaikka olisi vapautumassa noin viikon kuluttua, ottaisinko sen vastaan. Ensireaktioni oli että en todellakaan! En tarvitse kenenkään apua, en ole edes sairas, varmasti on monia jotka ovat paljon huonommassa kunnossa. Tarkempaa keskustelua en muista, mutta pääsin taas odotushuoneeseen hetkeksi odottelemaan lääkärin palaamista.
Hämärät muistikuvat lääkärin sanoista ovat, että tulisin joutumaan osastolle. Hän kyseli että enkö tosiaan halua ottaa tuota vapautuvaa paikkaa vastaan, ja itse pysyin päätöksessäni. Sitten herra tohtori pudotti pienen pommin; joutuisin suljetulle osastolle koska en vapaaehtoisesti suostu ottamaan paikkaa vastaan, eikä tilanne voi jatkua näin. En tainnut ihan ymmärtää mitä se tarkoitti, kunnes lääkärin poistuttua menin äitini kanssa sairaanhoitajan toimistoon. Hän soitti ambulanssin (koska protokollan mukaan äitini ei saisi viedä minua osastolle, vaikka se sijaitsi n. kilometrin päässä...) ja sitä odotellessa kaikki iski vasten kasvoja; aloin hysteerisesti itkemään, menin huoneen nurkkaan ja sanoin (noh, melkein huusin) etten lähde mihinkään. Muistan ikuisesti kuinka anelin äitiä viemään minut kotiin, että kyllä minä nyt muutan tapani, tulen terveeksi ja lopetan tämän. Äiti yritti lohduttaa minua (itsekin kyyneleet silmissä) mutta joutui toteamaan ettei hän voi viedä minua kotiin sillä joudun hoitoon omaa tahtoani vastaan lääkärin määräyksestä. Olin vähällä repiä verhot alas kyseisestä toimistosta (jälkeenpäin ajatellen toivon, että olisin vetäissyt ne maan tasalle... olisi siinäkin ollut niille rupateltavaa).
Pian ambulanssi saapui pihalle ja minä kävelin itkuisena sisälle äidin lähtiessä kotia kohti. Hän palaisi illalla takaisin tavaroideni kanssa, enkä enää tässä vaiheessa tuntenut mitään; en surua, pettymystä, en pelkoa. Olin niin väsynyt, etten pystynyt ajattelemaan enää mitään.
''I'm debating on leaving this world this evening
even my girls can see I'm grieving,
I try and hide it but I can't
why do I act like I'm all high and mighty
When inside I'm dying
I'm finally realizing I need help
can't do it myself, too weak, two weeks I've been having ups and downs
going through peaks and valleys, dilly dallying around with the idea of ending this shit right here
I'm hating my reflection; I walk around the house trying to fight the mirrors
I can't stand what I look like, yeah, I look fat - but what do I care? I give a fuck...''
''I'm debating on leaving this world this evening
even my girls can see I'm grieving,
I try and hide it but I can't
why do I act like I'm all high and mighty
When inside I'm dying
I'm finally realizing I need help
can't do it myself, too weak, two weeks I've been having ups and downs
going through peaks and valleys, dilly dallying around with the idea of ending this shit right here
I'm hating my reflection; I walk around the house trying to fight the mirrors
I can't stand what I look like, yeah, I look fat - but what do I care? I give a fuck...''
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti