Ensimmäinen kirjoitus tänne. Varmaan pitäisi jotain itsestäänkin sanoa edes ohimennen, eikä vaan suoraan hypätä itse asiaan. Ehkä ne molemmat voi hoitaa samanaikaisesti.
Ulkona on tooosi paljon lunta, eikä pakkastakaan ole kuin muutama hassu aste. Olen koko aamun pyörinyt huoneessani ja mietiskellyt syntyjä syviä, omaa elämää ja tulevaisuutta. Ja vähän menneisyyttäkin.
Mietin mitä kaikkea vuosien varrella onkaan tapahtunut, kaikki pienet asiat ovat vaikuttaneet siihen kuka olen tällä hetkellä, enkä mitään vaihtaisi pois vaikka toisinaan toivoinkin vain katoavani.
Aion hakea kevään yhteishaussa merkonomi-koulutukseen, toivottavasti pisteet riittävät... Laskin että ainakin viime vuonna olisin päässyt, mutta sitähän ei koskaan tiedä jos taso on vuodessa noussut ja tänä vuonna jään rannalle nyyhkimään. Toinen vaihtoehto onkin englanninkielinen merkonomi-koulutus johon ei haeta yhteishaun kautta, vaan siihen on oma hakuaikansa.
Muuttokin olisi edessä kesän korvilla; vihdoinkin, yli 19 vuoden jälkeen maisemanvaihdos on tosiaankin enemmän kuin tervetullut! Kesätöiden metsästyskausi on aluillaan ja olisihan se mukava löytää hieman vakituisempikin pesti. Ylioppilaskirjoitukset alkavat hieman yli kolmen viikon päästä äidinkielen tekstitaidon kokeella, kuinka ihanaa... No, ei siitä mitään stressiä. Sitten on vielä englannin ja ruotsin kuuntelukokeet ennen kuin on taas pieni tauko seuraaviin koitoksiin.
Viime päivinä kaikki on tuntunut helpolta; tulevaisuus vaikuttaa oikein hyvältä, olen kerrankin varma päätöksistäni enkä tapani mukaan jahkaile tai vello epävarmuuden tunteessa. Ei, sillä nyt tiedän mitä haluan, uskon, että pärjään. Eikä sitä aivan yksin tarvitse pärjätä, tukea löytyy kun vaan antaa sille mahdollisuuden. Joskus kuitenkin tuntuu etten pysty huolehtimaan itsestäni, pienimmät ja helpoimmat toimet tuntuvat ylivoimaisilta suorittaa, ja vaikka tiedänkin mikä olisi oikein, teen kuitenkin väärän valinnan. Toisia on helppo neuvoa, mutta kun itse täytyisi toimia omien ohjeidensa mukaisesti, niin siitä ei meinaa tulla mitään...
Joka päivä on taistelua omaa itseään vastaan, teenkö näin vai teenkö noin? Aikaisemmat olotilat ottavat toisinaan vallan, mutten aio antaa pikkusormea sille helvetille enää. En halua enää ikinä elää niissä kahleissa, joita omaksi mieleksikin kutsutaan.
Viime kuukausina olen (onnekseni) omaksunut uuden asenteen; mikään ei ole ylitsepääsemätöntä, en jaksa stressata kaikista asioista, asiat kyllä hoituvat ajan kanssa, mihinkään ei ole suunnaton kiire (vaikka yleensä suosin jahkailemattomuutta- miksi odottaa jos on varma jostakin?) ja annan itselleni aikaa sekä hoidan terveyttäni. Se on tärkeää. Aiemmin tuli sen verran kovalla kädellä leikittyä sillä, että hyvä jos keho siitä ikinä toipuu täysin. Nyt kuuntelen itseäni, kuuntelen ympäristöä. Katse tulevaisuuteen, siellä odottaa kaikkea kaunista. Pakko uskoa, ja tehdä asioita sen toteutumisen puolesta. Elämä on tässä ja nyt. Ei se odota, mutta se antaa kuitenkin tarpeeksi aikaa selviytyä.
Rakastan tämän kappaleen sanoitusta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti